lauantai 18. heinäkuuta 2015

Tyhjä syli

Makaan sairaalan sängyllä. On elokuu 20.pvä. Lääkäreitä juoksee huoneessa. Kaikki vuorotellen pahoittelee tapahtunutta ja ottaa osaa. Mietin, että mitä ihmettä ne selittää.
Lastenlääkäri K.C tulee ja pahoittelee. Pyytää lupaa ruuminavaukseen. Annan sen.

 Lauri oli myös lasten kanssa paikalla. Kaikki yhtä sekasortoa. Lapset peloissaan ja ihmettelee mitä on tapahtunut. Sara haluaa mennä Juliuksen luo, mutta Lauri sanoo ettei Juliusta enää ole.. Kaikki itkevät. Seuraavaksi lapset huomaa kun mulle annetaan punasoluja ja pelästyvät: isi miksi äidille annetaan verta? Lauri siihen vastaa, siksi että äiti saataisiin pian kuntoon ja kotiin. Olen todella väsynyt ja sattuu niin helvetisti mahaan.
Lauri lähtee lasten kanssa kotiin.

Makaan sängyllä, puhelin kädessä. Vihdoin sain mun puhelimen! Katson Sinin puhelin numeroa mutta en pysty puhumaan. Alan itkemään. On ikävä perhettä, Siniä ja Äitiä. Laitan Sinille viestin ja pelkkä puhelimen näpyttely vie kaikki voimat. Huoneen ovi aukeaa ja paikalle tulee synnytyslääkärit A.P ja R.K-K. He pahoittelevat ja pyytävät anteeksi etteivät tehneet sektiota. A.P ei katso edes minua päin vaan hänellä katse pysyy tiukasti maassa. R.K-K selittää miten synnytys meni ja mitä sen jälkeen tapahtui jne. En pysty keskittymään ja nyökkään vaan takaisin kun kysyvät jotain.

Muistan että jokainen joka kävi minun luona niin sanoivat saman lauseen: Onneksi sinä olet vielä elossa ja onneksi sinulla on ennestään kolme lasta.

Päivät sairaalassa ei mene eteenpäin kun en yöllä saa nukuttua kipujen takia. Mulle kyllä meni ihan hyvä annos kipu lääkkeitä mutta ei. Pääsen vihdoin nousemaan sängystä ylös lääkärin ja kahden kätilön ollessa vieressä. Menen suihkuun jossa kätilöistä toinen apuna kun mua pyörryttää ja huono olo.

22.8 ahdistaa niin paljon että haluan kotiin. Lääkäri käy huoneessa. Käy läpi labra tulokset ja hemoglobiini hyvä ja CRP laskussa joten kotiuttaa minut. Tosin ketään ei katso edes laparotomia haavaa?!? Lauri tulee paikalla ja minulle opetetaan klexanen pisto. Ei muuta, ei kotihoito ohjeita paperilla ei mitään muuta kun, että suihkuta haava 2 kertaa päivässä.

Päästään ulos sairaalan ovista kun vastaan kävelee nainen iloisena juuri syntyneiden kaksosten kanssa. Mä alan iykemään ja kysyn Laurilta, että missä meidän vauva on? Lauri ohjaa mut vaan autolle ja kestää kauan ennen kun pääsen auton penkille. Kotona lapset tulevat halamaan ja ovat iloisia kun pääsin kotiin. Sara: hyvä että sä et äiti kuollut ja samalla kysyy koska mennään Juliusta katsomaan. Selitän että Julius on kuollut eikä voida saada häntä enää kotiin. Lohduton itku alkaa ja Sara nukahtaa sängylle mun viereen.

Hetken päästä herään sängystä ja palelen. Mittaan kuumeen ja se näyttää 38 astetta. Lauri soittaa NKL:n ja kysyy onko lääkäri unohtanut antibiootin kirjoituksen kun Klexane ainoastaan apteekissa? Lääkäri tulee puhelimeen ja selittää Laurille että CRP oli hienosti laskussa ja arvo oli 49 niin ei tarvetta ab:lle.

Kotona olen kuin tunteeton haamu. En puhu, en itke, en naura, en syö, en mitään...
Yritän vaan muistella, että mitä on tapahtunut? Ihmettelen vessaan mennessä, että miksi eteisessä on rattaat? Sitten muistan.. Julius.. MUN vauva, missä hän on? Ajatus taas katkeaa. Muistan kun en olisi jaksanut koko ajan käydä suihkussa ja kun housut ja paita piti vaihtaa moneen kertaan päivässä kun haavasta vuosi niin paljon kudosnesteitä. Ei siinä vaiheessa tullut edes mieleen, että jokin olisi vikana.
Koko aika on vaan yhtä pimeää kunnes tulee 27.8 ja pitää mennä neuvolaan hakasten poistoon. Mua ahdistaa niin paljon koko ajatus neuvolasta, mutta pakko sinne on mennä. Tuttu mukava neuvola täti katsoo haavaa ja sanoo: en mä uskalla poistaa hakasia!
Hän soittaa naistenklinikalle ja sieltä sanotaan, että pitäisi tulla heti heille. EI mä EN halua mennä sinne! Miten voisin edes mennä? Mun vauva kuoli siellä. Silloin ei tule itkusta loppua. mun vauva, Julius on kuollut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti